KPL 16

No sitten se suuri päivä koitti. Oli edessä ajokoe. Jos nyt vähän skarppaisin, niin saisin ajokortin ja voisin ajaa vihdoinkin laillisesti. Sehän helpottaisi autobisneksiäkin ja voisin viedä marinkin ajelulle. Ja auttaisihan se bändikamojen kuskaamisessa, jos sitä keikkaa olisi. Jännitti toki tosi paljon. En tiedä miksi, osasinhan ajaa tosi hyvin. Ajokoe oli varattu minulle laitakaupungilta, ei Helsingin keskustasta. Ajo-opettajan mukaan siellä läpipääsymahdollisuus oli paljon parempi. Noh siinä ajokoekonttorin pihassa kököttelin, kunnes semmoinen yrmeä vanhempi mies istahti autoon ja kovasti kyseli henkilöllisyystodistusta, kertoi ohjeet, miten toimitaan ja ajokoe alkoi. En voinut olla hymyilemättä, kun ajokoetta ajaessaan tajusin, että jokainen katu oli tuttu ja melkein jokaiselta kadulta olin varastanut auton. Ajokoe meni hyvin ja sain ajokortin.

Ajokokeen jälkeen palasin opettajan kyydillä takaisin autokoululle Vuosaareen. Hyppäsin opettajan kanssa autosta ja piti vielä käydä autokoululla täyttämässä jotain papereita. Vielä kerran lämmintä kättä päälle ja poistuin autokoululta ajokortti taskussa. Kävelin autokoulun takapihan ohi ja näin uudestaan sen bemarin millä olin ajokortin suorittanut. Yhtäkkiä päähään iski selvä muistikuva, kun ajo-opettaja oli noussut kanssani autosta, hän oli jättänyt autonavaimen virtalukkoon.

Seuraavaksi jo istuinkin siinä bemarissa ja ajelin kohti Espoota.

En edes tiennyt miksi varastin sen bemarin. Se nyt oli vaan niin helppoa. En edes tiedä onko se varastamista, jos tietää, että avaimet on auton virtalukossa, joten ei tarvitse edes murtautua autoon. Avaa ovet käynnistää auton ja lähtee ajamaan.

Huhu huh auto tuntui hyvältä. Kiihtyi kunnolla ja urheilulliset penkit. Auto näytti hyvältä, tuntui hyvältä ja oli hiljainen. Huhu huh sellaista autoa oli helppoa rakastaa. Ajelin pari tuntia ympäri Espoota.

Sitten, kun bensiini alkoi olla vähissä, aloin ajatella mitä oikein teen, sillä autolla. Kotiin en voinut sitä viedä. Maria en voinut viedä ajelulle sillä, enkä uskaltanut näyttää sitä kavereilleni.

Auto oli varmasti jo ilmoitettu varastetuksi, joten se piti hylätä nopeasti. Lähdin ajelemaan kohti länsiväylää. Ajattelin, että jätän auton, vaikka Westendin rannan parkkipaikalle. Ajattelin että mitä kauemmas sen jätän, sen vähemmän minua siihen voidaan ikinä yhdistää. Kävi myös mielessä, että ajan sen ojaan mutta en nyt näin hienoa autoa voisi tuhota.

Länsiväylällä sain hullun idean, mitä jos myisin sen. Soitin abdille ja sanoin että haluisiko nähdä. yleensä se oli koodikieltä, et minulla olisi taas auto tarjolla. Abdi ihmetteli miksi soitan hänelle itse. Sillä normaalisti Abdi ilmoitti itse, milloin halusi minun hankkivan auton. Ihmetystä herätti varmasti myös se, että soitin keskellä kaunista päivää. Abdi empi ja sanoi, että nähdään illalla. Sanoin, että kaikki kunnossa. Tarkoittaa, että en ole jäänyt kiinni poliiseille, mutta totesin että pitäisi nähdä nyt.

Abdi oli hetken hiljaa, kunnes totesi, että ok, tule Tattarisuolle. Ajoin länsiväylältä kehä ykköselle, sieltä malmin kautta Tattarisuolle.

Olisittepa nähneet Abdin naama, kun tulin suu virneessä ulos uudesta bemarista. Abdi oli pelästynyt, suorastaan kauhuissaan.

`MITÄ VITTUA` hän huusi ja sanoi vie tämä heti pois tästä. Kysyi, kuinka kauan auto ollut minulla?

Sanoin, että kohta kolme tuntia. Sitten Abdi rauhoittui pikkuisen. Kolmessa tunnissa varkaus ei ole vielä päässyt poliisin etsittyjen listalle.

Abdi sanoi tupakkaa sytyttäen, että hänellä ei ole mitään käyttöä sellaiselle autolle. Sanoin sitten jättäväni auton jonnekin muualle poliisien löydettäväksi. Olin jo kävelemässä takaisin autolle, kun Abdi kutsui takaisin ja sanoi odota vähän. Abdi otti puhelimen ja soitti jonnekin. Abdi puhui jollekin pitkään englanniksi. Sen verran sain selvää, että auton merkistä ja mallista puhuttiin ja myös ajasta kauan auto oli ollut kateissa. Lopultakin Abdi lopetti puhelun. Kirjoitti osoitteen paperilappuun ja sanoi vie auto sinne, nopeasti ja älä naarmuta autoa vain ehjä kelpaa. Vie nopeasti.

En jäänyt ihmettelemään enkä kyselemään sen enemmän, tuttu adrenaliinin annostus valtasi ja se tuntui paremmalta, kuin pitkään aikaan, koska tilanne oli taas uusi ja jännittävä. Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan, kohti Abdin antamaa osoitetta. Onneksi bemarista löytyi navigaattori, muuten en olisi löytänyt perille.

Navigaattori vei minut länsiterminaaliin. Navigaattori ilmoitti minun olevan perillä, kuin saavuin erään vanhan teollisuushallin pihaan. Heti ajettuani pihaan niin hallin ovet aukesivat, sieltä näkyi tummatukkainen puku päällä oleva keski-ikäinen mies, joka viittosi, että aja sisään.

En edes pelännyt, sillä hetken olin jotenkin vaan ylpeä itsestäni, että olin löytänyt perille ja auto oli ehjä. Ajattelin, että kaikki muutkin olivat varmasti ylpeitä kuten esimerkiksi Abdi. Vaikka ei kai sillä nyt ollut niin väliä. No joo pelästyin ehkä itsekin vähän, kun Abdi oli ollut niin raivona, kuin oli nähnyt bemarin. Sen maailma näytti kaatuvan, kun pihassa oli jotain muuta kun, autot mitä hän itse tilasi varastettavaksi. Suuri helpotus valtasi kehoni, vihdoinkin pääsen bemarista eroon.

Ajoin halliin sisälle, hallin ovet sulkeutuivat perässäni. Valot syttyivät. Halli oli tosi iso. Siellä oli paljon erilaisia kuljetus kontteja ja muutamia kuorma autoja. Nousin autosta. Sama kaveri, joka oli avannut oven, tuli juttelemaan, korostuksesta puheen ollen mies oli venäläinen.

Puhutko suomea poika. kysyi mies

`puhun` vastasin

Yritin kätellä, mutta venäläistä ei kai sellaiset kiinnostaneet.

Seurasiko sinua kukaan? kysyi venäläinen.

Ei seurannut, sanoin minä.

Dimitri, Jugo. huudahti venäläinen.

Kaksi kaveria tuli esiin toinen kalju toinen pitkätukkainen. Kummallakin puvut päällä. Hetken pelästyin mutta ei ne minusta olleet kiinnostuneet. He olivat kiinnostuneet autosta ja alkoivatkin heti, tutkimaan tuomaani bemaria. Heillä oli käytössä, vaikka mitä vempaimia millä he tutkivat auton moottoria, pohjaa ja sisustaa.

Jotain se toinen sanoi venäjäksi, kun oli käynyt autossa istumassa. Mies joka seiso minun vieressä sanoi

Älä poika ikinä jätä osoitetta auton navigaattoriin muistiin.

Nyökkäsin ja tunsin itseni tyhmäksi.

Onko autossa sormenjälkiä? hän kysyi seuraavaksi.

Nyökkäsin taas.

Ajattelin että olenpa tyhmä. Jokaisessa autovarkauksiin liittyvässä leffassa mitä olen katsonut, jokaisella autovarkaalla on hanskat ja minä hölmö varastelin, sitten autoja ilman hanskoja. Mukamas kovakin ammattilainen ajattelin itsestäni.

Dimitri ja Jugo alkoivat, puunaamaan autoa puhtaaksi sormenjäljistä, silkkihanskat kädessä.

Kolmas venäläinen, joka oli minulle ensimmäisenä puhunut, antoi minulle kirjekuoren.

Tässä osuutesi, älä puhu kenellekään hän sanoi.

Osoitti ovea ja meikäläinen lähti kirjekuori kourassa kohti kotia. Minua, jotenkin hävetti niin paljon oma toiminta, että en tajunnut edes kiittää.