Autovarkaan päiväkirja

Suomessa oli muutenkin pikkuista laman tuntumaa ja kaikki säästelivät ja elelivät varovasti. Lamaa oli kaikkialla maailmassa. Meidän talouteen se ei vaikuttanut. Äidillä oli edelleen paljon siivottavaa. Ehkä isä ei saanut niin paljon vuoroja töistä, kun olisi toivonut, mutta palkkaa hän edelleen sai. Tuntuu, että meidän porukassa se ei vaikuttanut kehenkään. En tiedä johtuiko se lamasta tai jostain muusta, mutta kaikki autot mitä sain vaan varastettua niin kaikki meni. Abdi oli aina sovitussa paikassa ja sovittuun aikaan. Rahat aina käteisellä ja homma ohi.

Vaikka varastetun auton löysinkin nykyisin nopeammin niin yhden auton varastamiseen menisi silti melkein koko viikko. Monta päivää piti mennä bussilla tai fillarilla, seuraamaan auton liikkuvuutta. Naapureita piti tarkkailla ja seurata mistä suunnasta näkyy talojen ikkunoita. Oliko autossa hälyttimet? Missä kunnossa olivat ovien lukot?

Millainen oli omistaja. Hirveä määrä suunnittelua ja tarkkailua. Olinhan luvannut itselleni, etten koskaan jää kiinni. Olin ammattilainen. Koulu kärsi, kun jouduin lintsaamaan ja väsytti, kun takana oli unettomia öitä.

Minkä takia?? Kaikki vaivaisen kolmensadan euron takia. Kuinka pitkälle teinipojalla riitti kolmesta euroa?

Joka päivä syöt ulkona, tarjoat kavereille. Salikortti, vähän vaatetta, leffaliput viikonloppuisin. Karkkia ja vuokra leffoja jne.

Lisäksi vanhojen romu autojen varastaminen alkoi tuntua tylsältä. Kaikkein suurin ongelma oli vanhojen romujen ajettavuus. Oli minulla hyvä maku autojen ulkonäön suhteen. Myös motivoituneena  koululaisena ja alan hommissa, kun olin niin autojen tekniikkakin oli tuttua. Mutta se ajettavuus. Nyt kun autokoulussa pääsi kokeilemaan erilaisia uusia autoja ja kavereillakin alkoi olemaan hienoja autoja. Okei lähinnä kavereiden vanhemmilla mutta kaverithan niitä ajoi. Sainhan minäkin kokeilla, vaikka sitä ajokorttia ei vielä löytynytkään. Kaikki kaverit tiesivät kesätyöstäni bussivarikolla, joten kukaan ei epäillyt ajotaitoani. Vapaa aika alkoikin kulua enimmäkseen `tiksin munkilla` pyörimiseen. `Tiksi Munkki` on eräs kierros vantaan Tikkurilassa, jossa me kaikki rakkaat autoharrastajat viihdyimme. Tonilla oli oma Opel Manta. No olihan se aika vanha mutta aika sporttinen silti. Jimillä meni lujaa, sillä hänen isänsä osti Jimille uuden Audi A6: sen heti kun Jimi sai ajokortin. Hänen autokoulu sujui melko nopeasti, sillä rahasta ei ollut pulaa. Minun autokouluni eteni sitä tahtia, miten isä sai laskuja maksettua. Yhden autokoululaskun maksoin omista käteisellä ja sanoin kotona, että sain alennusta kuin olin niin hyvä oppilas. Kaikki vain siksi, että saisin ajokortin pikkuisen nopeammin. 

Pidinkin taukoa hetken, mutta sitten tuli aika täyttää 18 vuotta. No nyt oli sitten aika hankkia se ajokortti. Kotona tietenkin alkoi hirveä masennus ja teinipojan kauhea suru. Ne jutut kuinka monella kaverilla se ajokorttikortti jo oli ja miten tärkeä se minulle oli.

Olisihan mulla ollut rahaa ajokorttiinkorttiin, mutta miten selität isälle ja äidille, että persaukinen teinipoika maksoi juuri tuhat euroa maksavan ajokortin. Päättelin nimittäin, että sen salaaminen, että minulla on ajokortti olisi ollut pidemmän päälle mahdotonta, varsinkin silloin kun aletaan keskustelemaan auton ostosta ja parkkiruudun hakemisesta taloyhtiöstä ja jatkuva ruinaaminen isältä, että hän auttaisi auton korjaamisessa.

Oli kauheata katsoa, kuinka isän piti ajaa bussia melkein kellon ympäri, jotta saataisiin minulle se ajokortti. Silloin päätin, että minusta tulisi vähintään yhtä hyvä isä.

Autokoulu kun alkoi, niin jännitti ihan sikana. En tiennyt miksi, mutta kai se johtui siitä, että luulin, että ympärilläni oli parempia eli rikkaampia ihmisiä. Tonilla ei ollut varaa ajokorttiin, eikä hänen vanhemmillaan ollut autoakaan, joten hän aina kovaan ääneen väitti, että ei välittänyt koko touhusta. Hän on rokkari ja rokkarit ovat aina kännissä, joten hän ei aja eikä tarvitse ajokorttia. Makella oli jo ajokortti, okei tuntui, että kaikilla muilla oli jo ajokortit.

Menin siis autokouluun yksin ja kyllä jännittä. Myöhemmin sitä ajatteli, että miksi jännitti. Olin kaveri, joka osasi ajaa paremmin autoa, kuin autokouluopettaja itse.

Ilmoittauduin, autokouluun Vuosaaressa. No siinä vasta hieno paikka. Kauniit pimut liikenneopettajina opettamassa ja autoina vain Audeja ja Bemareita.

Istuin siinä teoriatunnit ja jossain vaiheessa sain sitten niitä ajotuntejakin. Teoriatunneilla opin sentään jotain uuttaa, aloin itsekin ajatella, että miten olin selvinnyt tähän asti osaamatta yhtään liikennesääntöjä.

Teoriatunneilla tutustuin myös Jimiin. Varmaan johtuu siitä, että olimme ainoat, jotka kävivät tupakalla teoriatuntien välissä tauoilla. Jimiä jännitti ajaminen, joten yritin antaa jotain vinkkejä. Tulimme hyvin juttuun. Jimi oli karatemestari, treenasi paljon ja oli kovassa kunnossa. Karatejutut sopivat Jimille, koska hän oli aasialaista syntymäperää. Ja rahaakin hänen perheellään tuntui olevan, sillä kerran teoriatuntien jälkeen, Jimi kutsui minut erääseen ravintolaan syömään. Ruoka ei maksanut mitään sillä Jimin isä omisti ravintolan. Jimi ei bändijutusta tai musiikista ollut kiinnostunut, mutta autot olivat myös hänen intohimonsa.

Meistä tulikin hyviä ystäviä ja Jimista osa meidän kaveriporukkaa.

Itse ajamisessa ei ollut mitään uuttaa ja sehän teki ajo-opettajani työstä helppoa. Meinasi kerran tulla pissat housuun, kun ajo-opettajani Minna totesi ” sähän ajat, kuin autovaras. Kovaa ja huolimattomasti” . Onneksi otimme siihen kunnon naurut päälle.

Kerran ajoimme Kalliossa, kun poliiseilla oli ratsia ja kaikki puhallutettiin. Tuntui, kun maailma olisi pysähtynyt kun poliisi lähestyi autoamme. Oli, kuin jotain unta, en edes muista miten sain auton pysähtymään ja ikkunan auki. Sydän oli karkaamassa rinnasta, vettä valui silmistä ja hikoilin t-paitani aivan märäksi. Katsoin poliisia silmiin, en nähnyt siinä vihollista vaan tavallisen miehen joka teki töitään. Jotenkin sillä sekunnilla pelkoni poliiseja kohtaan hävisi. Tavallisia ihmisiä hekin  ovat. Ei minua parempia eikä ainakaan ylivoimaisia. Silti vannoin itselleni, että en koskaan halua jäädä kiinni autovarkaudesta. Lupasin itselleni suunnitella mahdolliset tulevat keikat entistä paremmin.

Pienikin riski niin sitä keikkaa ei heitetä. Raha ei ole tärkeintä vaan rahan tulon jatkuvuus. Se erottaa  ammattilaisen ja amatöörin.

Lähdettyämme liikkeelle, kun Minna katsoi hikoiluani ja totesi ” ethän sitten koskaan aja humalassa, muuten tulee ongelmia poliisien kanssa”.

Katsoin Minnaa silmiin ja totesin ” jos minulla tulee ongelmia poliisien kanssa, niin se ei johdu alkoholista”.

Siihen vedin vielä kunnon virneen päälle. Minna ei selvästi koskaan ymmärtänyt mitä tarkoitin, mutta nyökkäsi siihen ja yritti hymyillä.

Autokoulun aikaan bisneksillä meni hyvin. Ajaminen sujui ajotunneilla hyvin ja helposti. Sain aika usein toivoa myös missä ajaisimme, joten tulevien keikka kohteiden metsästäminen sujui hyvin. Keskellä päivää ja ilman hikoilua tai pyöräilyä.

Riskien olemassaolo muistui minulle mieleen taas kerran. nyt lähempänä totuutta, kuin koskaan aikaisemmin. Länsimäestä löytyi aika hyväkuntoinen Toyota Corolla. Pikkusen ruosteessa oleva loistoyksilö vuodelta 87. Sain homman hyvin käyntiin, autoon pääsin helposti ja käyntiin sain sen Abdin antamalla ns. yleisavaimella. Keikka oli ihan perus ja en uskonut, että mitään ongelmia tulee. Lähdin ajamaan kohti Itäväylää, läpi Vesalan. Yhtäkkiä huomasin taustapeilistä punaista ja sinistä vilkkuvaa valoa. pelästyin niin pahasti, että jähmetyin välittömästi. Jalka nousu kaasupolkimelta ja päästin ratista irti. Onneksi vauhtia oli ollut vähän, sillä olin vaan hissukseen ajellut läpi omakotitalo alueen. Auto valui, kohti tienreunassa olevaa kanttikiveä ja sammui siihen.

Heti, kun auton moottori oli sammunut, nousin reaktiosta autosta ja en halunnut muuta, kuin juosta pyytämään poliisilta anteeksi ja selittämään kaiken. Poliisiautosta mikrofonista kuului ääni

”Pysy ajoneuvossasi”

Huusin itkuisella äänellä takaisin ” Mitä”

Poliisit tuli ulos autostaan. Toinen poliisi lähestyi minua ja osoitteli taskulampullaan. Toinen taas kiersi taakseni ja tarkasteli autoani taskulampullaan.

Poliisi joka tarkasteli minua kysyi

” Kenen auto tämä on”

Yritin kuulosta mahdollisimman pelästyneeltä teiniltä

” Se on minun iskän sanoin”

Tämä on hetki joka tekee alkoholistin elämästä lopun tai sitten minun tapauksessani lopun autovarkaan elämästä. Joko se poliisi pyytää puhaltamaan alkometriin tai pyytää ajokorttia ja rekisteriotetta.

Kumpikin poliisi oli rauhallisen oloisia, joten tiesin, että kukaan ei ollut etsimässä minua tai autoa. Auto oli varastettu vasta niin vähän aikaa, että en uskonut, että se oli vielä ilmoitettu varastetuksi. No nyt oli sitten autovarkaalla onnea. Toinen poliiseista kyllä kierteli autoa etsien murron jälkiä, sai pettyä, sillä Abdin antama yleisavain näytti ihan normilta avaimelta virtalukossa ja kaikki ovien lukotkin olivat ehjät.

Toinen poliisi tuli minua kohti ja pyysi puhaltamaan alkometriin. Promillet näyttivät nollaa. Totta kai juominen ja ammattilaisuus eivät sopineet koskaan yhteen. Nautin kyllä usein Corona merkkistä olutta, mutta, kun olin töissä, join vain Red Bulia.

Poliisit toivottivat hyvää matkaa ja ajoni jatkui. Käteni ja jalkani tärisivät niin pahasti, että en muista miten olin päässyt liikkeelle silloin. Vein auton Abdille ja vannoin lopettavani hommat. En tietenkään kertonut Abdille välikohtauksesta mitään, enkä kertonut sille aikovani lopettaa. Halusin mennä nukkumaan kotiin ja miettiä asioita rauhassa.