Autovarkaan päiväkirja

KPL 8

Homma luisti minulta keikka keikalta paremmin. En ollut, tyhmä vaikka minua ei koulunkäynti kiinnostanut. Internet oli täynnä erilaisia ohjeita autojen varastamisesta, sekä myöskin poliisien toiminnasta. Ei ollut minun vika, että ihmiset olivat tyhmiä eivätkä pitäneet tarpeeksi huoltaan romu autoistaan. Pikkuhiljaa ymmärsin myöskin, että luonteeni sopi autovarkaan työhön. Olin aina huolellinen, täsmällinen, enkä ottanut koskaan riskejä

Keikka perustui siihen, että ajelin ympäri ja kun näin sellaisen auton joka oli varastamisen arvoinen, pistin fillarin parkkiin ja seurasin pari iltaa tilannetta ja hoidin homma. Valitsin aina täydellisen sijainnin, missä auto oli poissa vierailta katseilta.

Auto, joka eniten syrjässä oli vaarallinen ja vaikea varastaa. Taas autot jota seisoivat talojen edessä olivat helppoa kauraa. Ihmiset ajattelevat, että eihän tätä kukaan uskalla, kun naapurikin näkee suoraan parkkipaikalle. Mutta pitikin etsiä autoja, jotka jäivät puiden varjoon tai talon kulman taakse. Tietenkin sekin riitti, että valot sammuivat kaikkialta ja ihmiset menivät nukkumaan.  Kyylät on kyyliä, mutta nukkuu nekin yöllä. Yö on kaikille yö ja nukkumista varten, paitsi minulle. Minulle yö on työaikaa.

Luovutuspaikat olivat yleensä Kannelmäessä tai Malmilla. Vein auton paikalle ja kuittasin rahat. Usein menin bussilla hakemaan fillariani, joskus jopa leikin isoa herraa ja tilasin taksin.

En ollut tyhmä, tajusin kyllä nopeasti pelin hengen. Autoista kilvet pois ja kerran kuussa lähti iso autorekka Tattarinsuolta kohti Somaliaa tai muita kehitysmaita. Auto, josta sain itse kolmesataa myytiin todennäköisesti ulkomailla viidellä tonnilla.

Kaikkialla oli informaatiota teoistani, sanomalehdissä ja uutisissa. Kaikkialla kerrottiin mitä tapahtui ja mihin olin osallisena. Ei se minua vaivannut. Vanhoja autoja, kukaan ei menettänyt paljon eikä kukaan tienannut paljon. Harmitonta pikkupeliä ja pientä bisnestä.

Ei vanhan romun auton varastaminen tuntunut ihmeelliseltä. Ei sitä tuntenut itseään autovarkaaksi. Heps ja hetkessä ovi oli auki. Heps ja auto käyntiin. Pikku lenkki ja auto oli luovutettu. On kolmesataa euroa taskussa ja homma hoidettu. Vähän kun lehtiä jakaisi. Vähän niin kuin varastoa siivoisia. Työ oli työ ja parempi tehdä sitä missä oli hyvä ja mitä tykkäsi tehdä.

Keikka. Hoidat sen ja fyrkat ovat sinun. Ei tullut koskaan ajatelluksi miltä tuntuu kaverista joka autonsa menettää. No mutta osta uusi. Maksaa tonnin. Ehkä minä joskus pöllin senkin.

KPL 7

Pikkuhiljaa totuin ajatuksesta, työstäni ja oikeastaan jo odotin ensimmäistä itsenäistä keikkaani. Yöt ja koulupäivät kuluivat nopeasti, kun haaveili asioista mitä voi ostaa 300eurolla.

Vihdoinkin koitti ilta, kun Abdi oli laittanut viestiä, missä simppelisti luki, että autoa kaivataan.

Poltin tupakkaa Mellunmäessä, vanhan huoltoaseman kulmalla. Lähellä oli yksi vanha vaaleasinin Mazda 323. Auto oli pikkuisen ruosteessa ja maalipinta oli auringon haalentama. Auto ei ollut parkkipaikalla vaan seisoi kadun varressa. Kaikki näytti ihan normaalilta, kuten oli oppinut. Katu oli hiljainen ja kerrostalojen ikkunoita varjostivat sopivasti puut. Eikä silläkään väliä, sillä kello oli kaksi yöllä, eikä yhdessäkään asunnossa ollut enää valoja päällä. Olin käynyt seuraamassa autoa kahtena iltana, ja auto oli aina eri paikassa kadun varressa, joten toimintakuntoinen se ainakin oli.

Tuntui, et kaikki työkaluni olivat sekaisin repussa ja taskuissa. Yritin näyttää mahdollisimman normaalilta mutta tuntui että parhaat työkalut kuten teräksiset hermot ja hyvä paineen sietokyky olivat aivan sekaisin. Olin kävellyt useasti kyseisen auton ohi ja tarkkaillut lukkoja ja yrittänyt vilkaista sisään. Silti en osannut päättää mitä työkaluja käyttäisin.

Tiesin, että tulevilla teoillani vaikutan lopullisesti omaan tulevaisuuteni. Sytytin toisen tupakan järkeilin, että mitä on pahinta ja mitä on parasta mitä tästä seuraisi. Pahinta oli tietenkin jäädä kiinni, vaikka sanktiot olisivatkin olleet pienet. Ensikertalaisena saisin, korkeintaan sakon. Rikosrekisteri, pettyneet ilmeet kotona. Okei sen kestäisin. No mitä hyvää tässä olisi?? En voisi kertoa asiasta kenellekään, joten turhaan haaveilla kovan jätkän maineesta. Rahaa toki saisin. Se, että halusin tehdä, jotain elämälleni ajoi minua eteenpäin.

Kävelin taas kerran auton ohi ja jatkoin tupakoimista. Hälytyslaitteen varoitusvalojavaloja eikä tarroja näkynyt, myöskään rattilukkoa ei näyttänyt olevan. Auton ovien lukot vaikuttivat olevan perus alkuperäisiä kuluneita ja helposti auki saatavia lukkoja. Näytti päältäpäin ihan normi keikalta. Pysähdyin kauemmas vielä kerran ihmettelemään ja katselemaan ympärilleni. Tuntui kun aika olisi pysähtynyt ei yhtään kävelijää ei valoja kerrostalojen ikkunoissa, joita puut varjostivat mukavasti. Kaivelin taskussa olevia, auton avaimia. Millaista avainta kokeilisin. Minulla oli paljon merkkikohtaisi avaimia, jos sillä nyt oli edes väliä. Kaivoin taskusta vanhan avaimen, jossa oli vanha Mazdan logo.

Hitot, kävelin autolle, päästyäni auton ovelle törkkäsin avaimen oven lukkoon ja käänsi. Hitto se aukesi. Hetkessä olin jo autossa, löin auton oven kiinni perässäni. Toimin kuin robotti, nopea ja tehokas. Olin niin innoissani, että unohdin esittää puhuvani puhelimeen. Työnsin saman avaimen, virtakukkoon, hengitin sisään ja tunsin kuinka, auto käynnistyi.

Tunnelma oli, kun unta. Tuntui, että kaikki tapahtui hetkessä kunnes, kurvailin jo kehä kolmosta pitkin. Uskalsin hetken rentoutua enkä voinut sille mitään, että suustani kajahti ollellinen voitonriemuinen huudahdus.

Hitto se oli hienoa. Olo oli mahtava, kun täysillä eläisi. Olin rohkea, peloissani atrealiini virtasi suonissani. Ensimmäisen kerran elämässäni tuntui, että tein jotain, tuntui, että olin kova jätkä. Hymyilin koko matkan. keikka meni mielestäni hienosti.

Autolle sovittiin luovutus aika ja rahat sai heti käteen. Kolmesataa euroa per auto, auton kunnosta riippumatta. Näin olimme Abdin kanssa sopineet. Abdi kertoi aina etukäteen minne auto tuotaisiin ja hän oli aina paikalla parin tunnin odottelun jälkeen. Abdi sanoi, että se on aika jonka, hän tarkkailee etäältä, että poliisit eivät olisi perässäni.

Näin ne hommat alkoivat pikkuhiljaa sujumaan ja koska vanhempani olettivat, että käyn ilta/yö töissä niin saatoin kierrellä useina iltoina sopivia kohteita etsimässä. Harmitti, että ei voinut kertoa asiasta Marille, sillä olisi ollut kivaa kierrellä hänen kanssaan. Sen sijan minun piti jatkuvasti keksiä hänelle sekä kavereilleni, miksi en voinut nähdä. Toki suhteeni Asiriin tiivistyi. Hän tiesi puuhistani ja minä hänen puuhista, mutta hän halusi pitää omat keikkansa omana tietonaan. Olihan se selvä, silloin en olisi voinut kannella hänestä kiinni jäätyäni. Homma sopi minullekin, koska Asir oli meistä se, joka oli jäänyt kiinni, joten hänen seurassa oleminen ei ollut hyväksi.

Autojen etsiminen itse oli aikaa vievää, koska olin liikkeellä aina polkupyörällä. Siinä sitten pyöräilin ympäri Itä-Helsinkiä ja etsiskelin uusia autoja varastettavaksi, toki seurasin päivittäin myös jo olemassa olevien kohteiden liikkumisia. Kaikkein helpoin keikka oli, kun varastin naapurin auton. Olin saanut Abdilta juuri uuden toimeksiannon viestillä, ja minulla oli kovasti rahapulaa. Naapurin juopolla oli kivasti juuri katsastettu vanha Nissan Firebird pihalla. Tiesin, että ukko on kännissä kaikki illat ja vanhempani olivat sopivasti reissussa. Jouduin kyllä kuuntelemaan sitä itkua ja parkua koko seuraavan aamupäivän parkkipaikalla, hänen rakkaastaan autostaan, mutta silittelin samalla satasen seteleitä taskussani, joten kyllä sen nyt kesti.