Oli normaali torstaiaamu. Ankea ja sateinen syyskuun aamu Itä-Helsingissä. Kävelin taas normaalia reittiäni bussipysäkiltä kohti Roihupellon kuljetusalan ammattikoulua. Kuten aina ennenkin, kuuntelin musaa niin kovalla, kuin mahdollista. Kuuntelin Eminemiä.
En ollut mikään räppäri, enkä pahemmin kuunnellut räppiä, mutta jätkän sanotuksissa ja asenteessa vaan oli sitä jotain. Onhan se hienoa, kun saavuttaa elämässään paljon, vaikka ei ole kylän fiksuin eikä komein kolli.
Jos olisin itse edes keskiverto, niin minulla olisi jotain mahdollisuuksia. Aina peiliin katsoessani näkyi kuvassa kuusitoistavuotias ruipelo pörröpää hupparissa ja kuluneissa farkuissa. Lenkkareissa putkiteippiä, jotta ne pysyisivät kasassa. Hölmöintä on se, että olisin saanut uusia vaatteita mutta noh, muoti nyt oli olla semmoinen vähän välinpitämätön ulkonäön suhteen. Tärkeintä oli kuulua joukkoon, sehän nyt oli selvää. Luulen silti, että mikä tahansa muotivillitys olisi ollut markkinoilla, olisin silti pukeutunut noin, sillä en kertakaikkisesti välittänyt vaatetuksesta. Minulle tärkeitä asioita olivat autolehdet, autojulisteet, autoleffat, autopienoismallit. Niistä pidinkin huolta ja ihailin julisteita ja autolehtiä päivittäin.
Kuusitoistavuotiaana sitä haaveili monista asioista. Tuntui, että sen mukaan, kun
katsoi jonkun uuden leffan tai biisi vaihtui soittimesta, niin oli taas uusia
haaveita. Olisihan se hienoa olla rokkitähti, formulakuski tai muu kansan
ihailema sankari.
Esimerkiksi
Make, joka halusi pelata lätkää NHL:ssä tai esimerkiksi Toni, joka rakasti niin paljon videopelejä, että haluaisi tehdä oman pelin.
Kavereina olimme ihan erilaisia. Minä ruipelo ja pitkä. Make oli taas isokokoinen lihaskimppu, joka pelasi paljon jääkiekkoa ja vietti paljon aikaa kuntosalilla. Make ei mielestäni aina tiennyt mitä hän itse halusi elämältään. Jääkiekko taisi olla enemmän hänen vanhempiensa laji. Make kyllä kovasti treenasi jääkiekkoa, mutta tuntui olevansa aidosti onnellinen, kun sai polttaa tupakkaa ja soittaa kitaraa meidän seurassa. Ei hän sitä myöntänyt, eikä kukaan sanonut mitään ääneen. Makella sentään oli onnellinen ja vauras perhe. asuivat hienostoalueella omakotitalossa. arkisin koiran ulkoilutusta ja viikonloppuisi pizzan laittoa perheen keskeen. meillä muilla ei ollut mitään sellaista.
Luulen, että Makelle oli tärkeätä pitää yllä kulissia onnellisesta keskiluokan perhe-elämästä, koska me muut olimme asiasta kateellisia. tai sitten hänet oli vaan kasvatettu niin? Hän oli mielestäni muka poika, joka sai muut nauramaan ja tarjosi seuraansa ja kuunteli huoliamme, vaikka yöllä, jos siihen oli tarvetta. Maken harmikseen ulkonäköä hänellä ei ollut. Make rakasti tyttöjä, mutta tytöt ei rakastanut Makea. harmitti hänen puolestaan välillä, sillä jutut olivat hänellä kyllä kuin maailman komeamman jääkiekko sankarilla. Usein pohdinkin, jos Make olisi ollut komea olisiko hän meidän kaverimme? Kukaan muu meistä ei ollut lahjakas urheilussa.
Toni taas
oli sellainen lyhyt pitkätukkainen, mutta normi vartaloinen. Toni rakasti
videopelejä. Eniten hän rakasti autopelejä. Toni asui kerrostalossa äitinsä ja
kahden veljensä kanssa. Minulla oli varaa valita vaatteita, Tonilla taas ei.
hänen äitinsä oli yksinhuoltaja. Hän asui kahden veljensä kanssa samassa
huoneessa. Toni mielellään viettikin aikansa muualla kuin, kotona. Toni oli
mielestäni tosi lahjakas videopelaaja ja osasi muutenkin paljon tietokone
juttuja ja muita tekniikkaan liittyviä juttuja. Lisäksi hän oli mielettömän
lahjakas laulaja.
Tuntui muutenkin, että kaikilla meillä oli erilaiset haaveet, perheet, elämäntavat ja tavoitteet. Tässä vaiheessa meitä oli yhdistänyt vaan samat tylsät koulunurkat yläasteelta asti. Lisäksi meillä oli bändi, Young Guns. No totta kai, kun Guns n Roses oli jo varattu. Kaikki olimme mukamas kovia rokkimiehiä, vaikka soittotaitomme eivät olleet niin kovia hyviä. Kerran viikossa soitimme Itä-Helsingissä ruotsalaisen koulun musiikkitiloissa Guns n Roses kovereita. Make soitti kitaraa, kuten minäkin, Toni lauloi. Rumpaliksi saimme yläasteen jälkeen Asirin, johon tutustuimme vasta ammattikoulussa. Yllättävä kyllä mutta hän oli jopa lahjakas. Asir ja Make tulivat heti hyvin toimeen. heillä oli suuri yhdistävä tekijä. kummatkin polttivat tupakkaa todella paljon
Asir oli syntymäperältään tukkilainen. Hän taisi olla pikkuisen vihainen perheelleen. sillä hän ei myöskään halunnut koskaan mennä kotiin. roikkui mielellään meidän kanssa niin pitkään, kuin pystyi ja hävisi sitten omille teilleen. me muut tunsimme toisemme lapsista saakka. Asir taas oli täysi mysteeri. Rahaa hänellä tuntui olevan. Hänen vanhemmillaan kai oli joku ravintola, mutta Asir ei koskaan kutsunut meitä sinne syömään. En tiennyt missä Hän asui, sillä hän ei kutsunut meitä myöskään kotiinsa. Asir oli silti aina iloinen ja puhelias ja tuntui selviävänsä tilanteesta kuin tilanteesta puhumalla.
Itselläni ei
sen kummempia realistisia tavoitteita tai suunnitelmia ollut. Päivä kerrallaan
koulussa ja ajan viettoa kavereiden kanssa iltaisin ja kitaran soittoa
bändissä. Yritin kyllä harrastaa salilla käyntiä mutta tuntui, että ruumiin
rakenteeni ei ollut oikein tehty siihen hommaan. Mutsi sanoi aina, että älä
yritä olla muuta millaiseksi Jumala on sinut luonut. No eipä lohduta nykyisessä
yhteiskunnassa, missä kaikki on kauniita ja rikkaita. Aina tuntui siltä, että
kaikilla muilla oli asiat paremmin. Äitini oli siivooja ja isäni bussikuski.
Asuimme Mellunmäessä, kaupungin vuokra asunnossa ja rahaa meillä ei ollut
koskaan. No iskä onneksi oli se joka osasi säästää. Äidillä ei ollut koskaan
rahaa. Ja eipä ollut minullakaan. Minulla sentään oli kotona oma huone ja oli
isä, joka myös ymmärsi autojen päälle. katsoimme yhdessä paljon formula kisoja
ja korjasimme perheemme vanhaa Mazdaa bussivarikolla. luule, että muut pojat
olivat taas katkeria minulle isä poika suhteesta ja oli itse ylpeä siitä. isäni
oli niin sanotusti hyvä jätkä ja kaikki kaverini pitivät hänestä. hienointa oli
myös se, että isäni ei vaatinut minulta paljon. kai hän vaan toivoi, että tulen
tulevaisuudessa tienaamaan elantoni. Oliko hän ylpeä minusta? Sitä en tiennyt.
Yksi asia
minua rauhoitti, teki onnelliseksi ja sai haaveilemaan. Taas kerran koulun
jälkeen löysin itseni katsomassa Maken ja Tonin kanssa elokuvaa, jonka nimi oli
Fast and Furiors. Olen katsonut kyseisen leffan varmaan sata kertaa enkä vaan
saa tarpeekseni. Sama tuntui olevan kavereillani. Yksi asia meitä yhdisti.
Samalaiset haaveet, nopeat autot, kauniit naiset, tatuointeja, hyviä ystäviä,
kaahaamista urheiluautoilla. Eletään täysillä, päivä kerrallaan. Soitetaan
rokkia bändissä. Vietetään aikaa korjaamoilla ja erilaisilla autotalleilla.
Paikat täynnä hienoja tavaroita, vanteita, autojen viritys osia moottoripyöriä,
kitaroita, kaiuttimia ja sitten tietenkin ne sika makeat ja nopeat autot. Näistä
asioista kertoi kyseinen elokuva ja siksi se meitä niin suuresti kiehtoikin. Asir
oli myös usein mukana, mutta hän ei uskaltanut innostua haaveilusta ja
jälkipuheista. en tiennyt miksi?
